Unikuvia. Kiasman vuoden 2026 kokoelmanäyttely

Nelivärinen uni on Kiasman uusi kokoelmanäyttely, joka on esillä tammikuuhun 2027 saakka. Unimaailma ja alitajunta näyttävät ajankohtaiselta aiheelta. Kansallisgallerian museoperheeseen kuuluvalla Sinebrychoffilla on jo helmikuussa avattu mainio Yö-näyttely

You can read this text in english from here

Koffilla näyttely on vain muutaman huoneen kokoinen ja käsittelytapa on tarinallisempi. Siellä tärkeässä roolissa on lisäksi runoilija Henriikka Tavi. Molempia näyttelyitä yhdistää ehkä monia aiemmin nähtyjä esityksiä vahvempi kuratointi. Näyttelyarkkitehtuuri, esillepano väreineen ja materiaalivalintoineen nousevat taiteen rinnalle muokkaamaan kävijän kokemusta.

Kiasman Nelivärinen uni -näyttelyn introssa kerrotaan, että kävijää rohkaistaan tutustumaan teoksiin ilman pyrkimystä selittää niitä. Kohtaaminen nykytaiteen kanssa voi museon mukaan olla merkityksellinen silloinkin, kun kokemusta ei osaa pukea sanoiksi. Aika paljon taiteilijoista ja teoksista kuitenkin teosteksteissä kerrotaan. Teoslappuja ei tietysti ole pakko lukea, mutta itse ainakin olen kiinnostunut tutkailemaan, miten niissä avataan taiteilijaa ja teosvalintaa.

Kiasmassa otsikko on poimittu Olli Lyytikäiseltä. Näyttelyn nimi on viittaus Lyytikäisen maalaukseen, omakuvaan. Näyttelyteksti avaa valintaa siten, että Lyytikäisen omakuvat ovat eräänlaisia fantasioita tai näkyjä, mutta samalla ne käsittelevät taiteilijaidentiteettiä. Piirroksissa ja maalauksissa unikuvat ja valvetila limittyvät.

Yhtä hyvin otsikko olisi voitu poimia Elina Merenmiehen teoksista. Niistä Käärme täynnä huokauksia (2023–2024) on valittu näyttelyn banderolliin ja Merenmiehen taide avaa näyttelyn erinomaisella teholla. Käärme on taidehistoriasta tuttu aihe ja symboli. Näyttelyn teosteksti kertoo, että taiteilijan tuotannossa toistuva käärme on uuden alun symboli. 

Taiteilijan omien sanojen mukaan maalaus on ihme, joka paljastaa asioita, joita ei voi suunnitella tai sanoin selittää.

Merenmies, Elina. Käärme täynnä huokauksia (2023–2024), tempera ja öljy kankaalle. Kansallisgallerian kokoelma, Kiasma | Hankinta 2025

Tehokas on myös saman salin Cindy Shermanin teos Fairy Tales -sarjasta.

Sherman, Cindy. Nimetön #147 sarjasta Fairy Tales (1985), värivedos. Kansallisgallerian kokoelma, Kiasma | Hankinta 1994

Näyttelyssä on satsattu tavallista enemmän näyttelyarkkitehtuuriin. Jälki ei ole aivan yhtä viimeisteltyä ja veistoksellista kuin Kiasman museoarkkitehtuuri. Verhoja käytetään runsaasti. Luulen, että ne herättävät mielipiteitä puolesta ja vastaan. Kiinnostava kokeilu joka tapauksessa, ja verhot omalla tavallaan pehmentävät museon herooista arkkitehtuuria. Verhojen ripustaminen ei ole koskaan kovin mukavaa työtä, mutta Kiasman vaihtelevissa näyttelytiloissa urakka on varmaankin ollut erityisen haastava. Toivottavasti (kaiketi palosuojatuille) verhoille löytyy vielä jatkokäyttöä.

Näyttely on siis kokoelmanäyttely. Esillä oleva kooste Kansallisgallerian yli 40 000 objektin kokoelmasta näyttää, että museon kokoelmatyö on ollut onnistunutta.

Näyttely on laaja, mutta itse nostaisin aloitussalin ohella esille kaksi erinomaisen onnistunutta huippukohtaa. Ensimmäinen valinta on Mannerheimin ratsastajapatsaaseen avautuva näyttelytila. Sen teema on Kivi ja aika.

Valtonen, Osmo. Circulografi (1983), puulaatikko, hiekka, metallipiirturi. Kansallisgallerian kokoelma, Ateneum | Hankinta 1983

Veistoksia yhdistää kivi materiaalina. Riikka Anttosen medaljonkia tai kaappia muistuttava veistos avautuu ikkunaan suuntaan. Kineettisen taiteen uranuurtaja Suomessa Osmo Valtosen hiekkapiirtäjässä keskiössä on liike, hiekkaan toistuva jälki. Esillä on myös Henry Mooren travertiinista tehty veistos, viitteellinen ihmishahmo puolimakaavassa asennossa.

Anttonen, Riikka. Pieni lokerikkoni (2023), marmori, pultit, puu. Kansallisgallerian kokoelma, Kiasma | Hankinta 2024/ Moore, Henry. Lepäävä hahmo. (1961–1969), travertiini. Kansallisgallerian kokoelma, Kiasma, Kouri-kokoelma | Hankinta 1998

Kiasman rakennusvaiheessa keskusteltiin Aimo Tukiaisen vuonna 1960 paljastetun veistoksen soveltuvuudesta Kiasman välittömään läheisyyteen – tai Kiasman soveltuvuudesta sen läheisyyteen. Onneksi teos jäi paikalleen, niin moneen otteeseen näkymää Mannerheimin suuntaan on hyödynnetty museon näyttelyissä.

Näin nytkin. Teokset avautuvat kohti ikkuna-aukkoa. Marsalkka Mannerheim (s. 4.6.1867) itsessään tuo aikaperspektiiviä näkymään. Hevosen alla jyhkeää Vehmaan graniittia (muodostunut maaperässä noin 1570 miljoonaa vuotta sitten) oleva jalusta tuntuu liittyvän teemaan, ja ehkäpä pronssihevosen kaviokin piirtää ilmaan kineettistä liikettä kuten näyttelyhuoneen taideteos. Graniittia, nyt Kalannin graniittia Uudestakaupungista, löytyy myös kauempana näkyvästä Eduskuntatalosta.

Sitten kolmanteen kerrokseen. Siellä itse jonkin verran herpauduin kuvatulvaan, erityisesti sinänsä ansiokkaan videotaiteen klassikoiden esittelyn osalta.

Leena Luostarinen (1949–2013) ja Marika Mäkelän suurikokoiset uusekspressionistiset maalaukset kuitenkin herättävät näyttelykävijän. 1980-luvun maalausten vahvat naistaiteilijat loistavat hienossa, lähes sakraalissa näyttelytilassa. Esillepano nostaa esille myös taiteilijoiden välisen ystävyyden.

Mäkelä, Marika. Leenan pää (1988), öljy ja lehtikulta kankaalle. Kansallisgallerian kokoelma, Kiasma

Luostarinen, Leena. Luola ja vesiputous (1988), öljy kankaalle. Kansallisgallerian kokoelma, Kiasma | Hankinta 1988

Näyttely on kokonaisuudessaan erittäin laaja ja laadukas läpileikkaus Kansallisgallerian kokoelmista. Vaikka teeman kattavuutta ja teosvalintojen temaattista osuvuutta voi hyvin pohtia, kuten yleensäkin kokoelmanäyttelyissä, lopputulos on suositeltava ja kokemisen arvoinen.

Lyytikäinen, Olli. 4-värinen uni (1978), vesiväri paperille. Kansallisgallerian kokoelma, Ateneum | Hankinta 2020

Näyttelyn on kuratoinut Satu Oksanen yhdessä  Saara Hacklinin ja Saara Karhusen kanssa

Valokuvat näyttelystä kirjoittajan, 5.3.2026

Sinebychoffin Yö-näyttelystä voit lukea tästä

5 museota Helsingissä

Kiasman nettisivut